Pizzauuni kuumana: kolmas kerta toden sanoo

Alan vähitellen pääsemään jyvälle pizzauunin nikseistä. Ilman IR-mittaria optimaalisen paistolämpötilan hakeminen on vielä haasteellista. Mututuntumani on kuitenkin kehittynyt. Lätyt näyttävät jo paremmilta. Vaikeinta on tasapainottaa pizzan yläpuolen ja yläpuolen kypsyminen.

Kuva puhelimella räiskittyjä

Ulkonäkö alkaa olemaan jo vähän oikeaan suuntaan :)

Taikinan valmistin täysin juuresta. Juuren hydraatiota en osaa tarkalleen kertoa, sillä olen ruokkinut juurtani näppituntumalta. Ruokin juuren aamulla noin kello 11 aikoihin. Taikinan sekoitin illalla noin kello 21. Sekoitin ensin 700 grammaa sekalaisia jauhon jämiä (arviolta 200g pizzajauhoa, 200g 00-jauhoa, loput tavallista vehnäjauhoa) ja 680 grammaa vettä. Annoin seoksen levätä 20 minuuttia, minkä jälkeen lisäsin reilut 80 grammaa juurta, 20 grammaa suolaa ja vähitellen loput 300 grammaa vehnäjauhoa (tarkalleen ottaen jätin ehkä n. 100 grammaa käyttämättä, miksi taikinan todellinen hydraatio lienee lähempänä 70 prosenttia). Sekoittelin taikinaa DLX-mikserin hitaalla vauhdilla noin 10 minuuttia. Sitten annoin taikinan jälleen levätä 20 minuuttia. Lopuksi kaavin taikinan ja muotoilin siitä viisi taikinapalloa, jotka menivät jääkaappiin.

Taikinapallot olivat jääkaapissa neljä päivää, mikä saattoi olla liikaa. Pallot olivat lässähtäneet, mikä on yleensä huono merkki – kenties ne olisi pitänyt käyttää aikaisemmin. Taikinassa oli vahva tuoksu. Pizzoista tuli odotuksia parempia. Kohoaminen ja ilmakuplat olivat harvemmassa kuin olisin toivonut. Alempi hydraatio sopi paremmin nykyiseen uuniin: pizzat olivat jo rapeampia kuin aikaisemmat lätyt. Optimaalinen hydraatio lienee kuitenkin lähempänä 65 prosenttia: tahdon lisää rapeutta! Taikina ei maistunut niin happamalle kuin sen tuoksusta olisi voinut olettaa. Seuraavaksi voisi siis kokeilla lisätä juuren taikinaan aavistuksen myöhemmin. Taikinaan voisi myös kokeilla lisätä pienen ripauksen kuivahiivaa, koska useissa keskusteluissa vinkataan kaupallisen hiivan tuottavan enemmän ilmakuplia taikinaan.

Mielenkiintoinen havainto: kuumassa lämpötilassa bufala mozzarella ei sula nesteeksi toisin kuin kotiuunissa. Tämän uunin kanssa sitä voi siis huoletta laittaa pizzoihin ilman että pohjasta tulee löysää mössöä.

Pizzaa ja ciabattaa kotiuunissa

Pizzaaa vaihteeksi kotiuunissa. Tein kaksivaiheisen yliyön taikinan. Ensin 500 grammaa matalaproteiinista luomuvehnäjauhoa, 500 grammaa 26-asteista vettä ja ¼ teelusikallinen 42-asteisessa vedessä herätettyä kuivahiivaa sekaisin. Anna kohota, kunnes juuri on suurin piirtein kaksinkertaistanut volyyminsa ja sen pinta kuplii, noin yön yli.

Kuvat puhelimella

Seuraavaksi sekoitin joukkoon loput 500 grammaa samaista jauhoa, 20 grammaa suolaa ja 250 grammaa vettä. Vaivaisin taikinaa vuorotellen taittelua ja ”pilkkomista” noin 10 minuuttia. Taikina tuntui löysältä ja heikolta. Seuraavaksi bulkkikohotus tunnin verran, minkä jälkeen taittelin taikinaa kaksi kertaa 15 minuutin väliajoin. Annoin taikinan kohota huoneenlämmössä noin kolmen tunnin ajan, minkä jälkeen muotoilin siitä viisi palloa. Asetin taikinapallot jääkaappiin.

Taikina oli kohonnut ainakin 50% jääkaapissa yön yli. Sitä oli vaikea käsitellä: se repeili helposti. Paistoin pizzat kotiuunissa. Ilmakuplia ei syntynyt kunnolla. Taikinan gluteiini vaikutti liian heikolta. Pitää opetella kunnon vaivaus. Lisäksi hydraatio oli varmaankin liian korkea hienojakoiseen ja matalanproteiinin vehnäjauholle. Tein yhdestä taikinasta miniciabattoja. Niiden rakenteesta tuli parempi. 

Toinen paistokerta pizzauunilla

Toinen harjoituskerta pizzauunilla. Taikinan valmistin käsin. Sekoitin ensin kilon Rautatientorin lähiruokatorilta mukaan tarttunutta luomuvehnäjauhoa, 700 grammaa 32-asteista vettä ja pienen ripauksen kuivahiivaa. Jätin ainekset autolyysiin 30 minuutiksi. Sitten sekoitin taikinaan 20 grammaa suolaa. Vaivasin taikinaa noin viisi minuuttia vuorotellen taitellen ja ”pilkkoen” taikinaa. Loppulämpötila sekoituksen jälkeen oli n. 27-astetta. Pallotin taikinan suoraan ja asetin pallot kohoamaan jääkaappiin noin 14 tunniksi.

 Uunin esilämmitys 30 minuuttia, minkä jälkeen ensimmäinen lätty tulille. Pizzat paistuivat jo paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Seuraava vaihe on hommata IR-mittari, jotta pystyn selvittämään optimaalisen paistolämpötilan. Taikina ei sen sijaan onnistunut. Ehkä luomuvehnäjauhoista johtuen taikina oli maukasta, mutta pohja ei rapeutunut. Jauho oli hieno, vähän kuin italialaista 00-jauhoa. Ehkä siitä johtuen hydraatiota olisi pitänyt laskea. Olen myös huomannut, että saan vain harvoin käsin luotua tarpeeksi gluteiinia taikinoihin. Korkean hydraation taikinat hajoavat, jos vaivaan niitä vuorotellen taittelua ja ”pilkkomista”. Epäilen, että suurin haasteeni täydellisen pizzan suhteen on opetella oikea vaivaamistekniikka.

Hulluna pizzaan: uuniprojekti vihdoin valmis!

Intohimo pizzaa kohtaan johtaa hulluuksiin: nyt yksiöni nurkasta löytyy pallogrillistä modattu pizzauuni. Projekti oli ollut käynnissä jo pitkään, mutta erinäisten ongelmien takia sen päätös viivästyi. Paikallinen metallifirma auttoi minua rakentamaan uunin vihdoin loppuun.

Härpäkkeen avulla on mahdollista sivuuttaa kotipizzaleipuria piinaava ongelma: kunnon uunin puute. Lämpötila uunissa nousee kuuteensataan asteeseen. Viritelmä on siis city-yksiössä asuvan henkilön kannalta kenties paras mahdollinen tapa replikoida aito kiviuunipaisto. Rakensin uunin pizzamaking.com –sivuston ketjun perusteella muutamin poikkeuksin. Paistolevyni on kiven asemesta rosteria. En vuorannut grilliä alufoliolla ja asensin kanteen muutaman millin metallilevyn, jotta kuuma ilma putoaisi kunnolla pizzan päälle.

Raahasin välineeni pihalle ohikulkijoiden katsoen minua kuin hullua. Kaasupoltin tuotti suihkumoottoria muistuttavaa jyrinää. Mahtavaa! Noin viidentoista minuutin esilämmitys ja ensimmäinen pizza sisään. Koska leivoin itse sekä pizzoja että paistoin niitä, en saanut mitattua tarkkoja paistoaikoja ja lämpötiloja. Kuvatkin ovat räiskittyjä toiminnan tuiskeessa.

Taikina ei ollut todellakaan optimaalinen: suunnittelin paistavani pizzoja jo edellisenä iltana, mutta rankkasade yllätti. Taikinasta tuli siis ylifermentoitunutta. Siihen nähden ensimmäiset testit olivat lupaavia: vaikka taikinan maku ei ollut parhaasta päästä, silmämääräisesti pizzat saivat mukavasti väriä. Uuni suolsi Napolissa syömäni pizzojen kaltaisia pizzoja: pehmeitä mutta silti pinnalta rapeita. Tärkeä havainto: uunisssa on selviä hotspotteja, joten tulevaisuudessa pizzoja tulee käännellä. Täysteholla pohja paloi helposti. Parhaiden säätöjen löytäminen vaatii siis rutkasti lisäharjoittelua, mutta tulokset ovat lupaavia. Vihdoin pääsen opettelemaan kunnollap pizzan valmistamista!

Selviä hotspotteja

Harjoituspizzat vaan pikaisella tomaattikastikkeella

Haaste: tarjoile pizzaa italialaiselle

Elämäni haaste: valmista pizzaa italialaiselle kotiuunissa. Pelasin varmanpäälle ja jätin hydraation normaalia matalammaksi, noin 65 prosenttiin. Näin vältin taikinan pöytään tarttumisen aiheuttaman täysnöryytyksen. Varjopuoli: kuivempi taikina ei tietenkään nouse yhtä mahtavasti uunissa. Taikinat ehtivät olla jääkaapissa vain kaksi päivää, mikä oli liian vähän. Kokemukseni mukaan luottoreseptini taikina on parhaimmillaan kolme tai neljä päivää kohonneena.

Bresaolaa, paahdettuja persikoita, rosmariinia ja provolonea. Kuvat kännykällä.

Jälkkäriksi mustikkapiirakkaa

Kokeilin uusia täytteitä. Italialaiselta valtavirtaruokasaitilta tarttui yksi kombinaatio: haudutettua purjoa, pancettaa, rosmariinia ja pinjansiemeniä emmental-juuston kanssa. Toinen kombinaatio oli omani: paahdettuja persikoita, bresaolaa, rosmariinia ja provolonea. Kummassakaan ei tomaattikastiketta. Persikka-versio oli melko makea, joku suolainen olisi antanut siihen kaivatun lisäsäväyksen. Uuni oli jo liian viileä bresaola-pizzan kohdalla. Tuomarina toiminut italialainen kuitenkin hyväksyi lättyni (ainakin, kun Chiantista oli enää puolet jäljellä).